perjantai 1. tammikuuta 2016

Vuoden pohjakohdat kronologisesti

Ajattelin ottaa tällaisen käänteispsykologisen (mulle ei ole koskaan selvinnyt mitä se sana oikeasti tarkoittaa ja missä yhteydessä sitä käytetään, mutta koristeena se ainakin sopii tähän tarkoitukseen) lähestymistavan viimevuoden tapahtumiin, ja muistelen viimeisen vuoden heikoimpia hetkiäni. 

Alkuvuodesta oli jo heti vähän vaikeaa kun yritin ohjata päälle tunnin mittaisen teatteriesityksen ja henkinen sietokykyni oli äärirajoillaan. Kahden viikon ajan ennen ensi-iltaa minut tapasi useimmiten kulkemassa jumppatrikoissa ja pierunvihreässä miesten college-paidassa asusteena burgundinväriset silmänaluset. Kaikki kuitenkin loppui aikanaan, myös tämä piina parinkymmenen ihmisen onnistuneesti toteuttaessa käsikirjoittamani vision studioteatterin pimennossa. 

Seuraavaksi varmaan vitutti että pitäisi näytellä prinsessaa ja olla ihana ja rullaluistella sulavasti 200 ihmisen edessä, vaikka oma fiilis asiasta oli että merenneitona olen varsinainen anjovis ja kaikki kuitenkin vain tuhisee ja nauraa roolisuoritukselleni. Tämäkin kuitenkin osoittautui harhaluuloksi ensi-illan koitettua.

Sitten ihan muutamaa päivää myöhemmin mieleeni tupsahti pupsahti kumma ajatus. Heräsin Silja Linen A-luokkaisesta hytinkopperosta ja sillä siunaaman sekunnilla olin jo keksinyt muuttaa Italiaan poikaystäväni kanssa.
Vietin 3 päivää tiiliskivi mahassa jännittäen hetkeä jolloin kysyisin että hei kaveri mitäs jos minäkin tulisin sinne sun kanssa. Aiempaa kaavaa toistaen, kaikki näiden kolmen päivän aikana kyhätyt pelot ja valmistellut sydänsurut siitä että se toinen kieltäytyisi, osoittautuivat turhiksi. Nyt meillä on täällä oma kahden inhimillisesti virheellisen mutta yhteensopivan olennon soppi jossa iloisesti kaikki maailman esineet ja ajatukset saavat elää omaa vapaata elämäänsä järjestyksen ja sisustusnormien ulkopuolella.

(tähän väliin voisi ehkä kuvitella että kismtti kun en päässyt teatterikorkeakouluun, mutta se olisi emävale. Sille on vielä aikansa.) 

Seuraava merkittävä pohjakohta läsähti elämääni toukokuun lopulla, kun kaikkien ja ennen kaikkea omien odotusteni vastaisesti kirjoitin äidinkielestä laudaturin sijaan eximia cum laude approbaturin. Voi kyllä leikkivät sisäelimeni hippaa kun avasin Wilman ja näin siellä tämän melkein, mutta ei ihan, erinomaisuutta hipovan E -symbolin äidinkielen kohdalla. Kyseessä oli ollut jokin pahanlaatuinen mielenhäiriö koetilanteessa ja esseeni olikin herrojen Yli Oppilas ja Lauta Kunta mielestä liian korkealentoinen. 
Tästäkin pääsin pikaisesti yli sillä muutaman Karhupuistossa itketyn pettymyksenkyyneleen jälkeen ymmärsin että voin edelleen olla kypsä ajattelija, hyvä kirjoittaja ja raapustaa elämässäni mukiinmeneviä kolumneita, artikkeleita, runoja ja kirjoja vaikka ei laudaturia tullutkaan. 

Sen jälkeen on ollut muutama tuskainen hetki täällä saapasmaassa, kun pelottaa että rahat loppuu ja työt loppuu ja pitää palata Suomeen peräkammariin kylmän talven kopeloitavaksi. 
Mutta nyt ehkä kutenkin, jos uskallan sanoa, en tiedä viitsinkö, mutta otan riskin ja sanon kuitenkin että kaikki on hyvin, täällä ollaan, mereltä tuulee ja olen kaikesta Genovan mäistä, rappusista ja aallonharjanteista huolimatta tasapainoisempi kuin koskaan.  

 

Ei kommentteja: