perjantai 25. syyskuuta 2015

Bambini

Voi nuoruus, se vasta on jotain!

Tänään pulpahdin monen mutkaisen ja epäilyttävän pikkukadun jälkeen harrastajateatteriryhmän ensitapaamiseen. 
- Come ti chiami?
- Mi chiama Aliisa.
- Okei Aliiiiiiza, quanti anni hai?
Kerroin olevani yhdeksäntoista.
Teatteriryhmän vetäjä löi kätensä yhteen ja retkautti niskansa dramaattisesti taakse.
-Bellissima. Diciannove anni!
KUULITTEKO KAIKKI, PAIKALLA ON YHDEKSÄNTOISTAVUOTIAS
Muutkin salissa istuvat leppoisasti keski-iän paikkeilla purjehtivat paikalliset huokaisivat syvään ja hymyilivät sädehtivästi kuin vastasyntyneelle Jeesus-lapselle.
Tätä hetkeä seurasi teatteriopettajan sivistynyt italialainen joltain muinaiselta kansalliskirjailijalta lainattu sitaatti, epäilemättä nuoruuden kultaisiin päiviin viittaava.
Ja siitä vasta riemu ratkesi kun kerroin olevani Suomesta ja etten puhu oikeastaan yhtään Italiaa vielä. Kukaan ei puhunut englantia. Silti onnistuin puhetta muistuttavalla kommunikaatiolla suoltamaan tiedon että en oikeastaan edes ole Erasmus vaihto-oppilas vaan poikaystäväni on ja tulin tänne hänen mukanaan...asumaan.
Teatteriopettaja tekee sen brutaalin niskanretkautuksen uudestaan ja huokaa:
”OH, L'AMORE!”
”Tämä ryhmä oli kyllä alun perin suunnattu vähän vanhemmille, mutta tule ihmeessä! Tervetuloa! BELLISSIMA!”

Salissa on siis yhdeksäntoistavuotias rakastunut suomalaistyttö jolla on pitkät vaaleat hiukset eikä vielä yhtäkään ryppyä silmäkulmassa.
”Bellissima, bellissima, perfetto, bellissima..” hokee opettaja taluttaessaan minua istumaan. Olo on kuin näyttelykoiralla.

Nuoruus on ihanaa. Varsinkin jos vaaleiden hiusten ja siliän hipiän alla asuu läjäpäin  ikivanhoja ilkkuvia sieluja. Mutta vaikka nuoruus onkin ihan vitun jees niin suomalaisen valitusluonteen nimissä kerron miksi en toisinaan pidä siitä:

  • Kukaan ei ota sinua vakavasti. Jos osaat jotain, se menee lahjakkuuden, ei harjoituksella kehitettyjen taitojen piikkiin. Nuoreen taiteilijan tuotosta tutkailtaessa laitetaan usein erityiset nuoruuskiikarit, ja tekijän nuoruus on pakollinen linssi jolla tekijä voi saada anteeksi mauttomuuden, kyvyttömyyden tai epäjohdonmukaisuuden. Jos teos on kuitenkin onnistunut, tuo nuoruuslinssi kivaa lisäbuustia itse teokseen ja täten nostaa sen arvoa. Mutta tekijähän on vasta niin ja niin vanha!
  •  Kauneudella pääsee pitkälle. Nuoret ovat kauniita. Suurin osa. Tai ainakin kauneimmillaan. Myös nätti naama antaa anteeksi taitojen puutteen. Tässä kohtaa vanhat sielut sisälläni tuhahtelevat ja maiskuttelevat halveksuvasti. Eihän kauneus mikään meriitti itsessään ole? PYH.
  • Kyynisyys ei käy laatuun. Nuori ja kyyninen ihminen on kiittämätön ja mätä yksilö. Vanha ja kyyninen on luultavasti kokenut elämässään jotain niin suurta ja satuttavaa, että on siinä kahakassa ansaitusti kyynistynyt.
  • First cut is the deepest – and every cut is the first. Vailla elämänkokemusta joudut suhtautumaan kaikkeen ensimmäistä kertaa, ilman mitään työkaluja tai ohjeistusta. Se on vähän niinkuin Bambi jäätyneellä lammella. Jalat ei kanna muutenkaan mutta maastokin on perkeleen haastava! Ja koko ajan on henkinen Bambimeininki. Asioita voi toki yrittää loogisen pohdinnan kautta jäsentää, mutta sekin tuntuu niin tuulesta temmatulta. Ruotia nyt päiväkirjassa omia toimintatapoja ja rakentavasti valita jokin ratkaisu? Ehei. Täytyy mennä päättömästi, (ja mielellään kovaa, pää kolmantena jalkana) sokeana antaa sydämen äänen johdatella. Törmätä seinään tai päästä perille. Iha tsägäl, kattoo ny mitä käy.

Aina omalla Bambihetkellä toivon että olisin jo vanha ja kaikki olisi vain ihanaa auringon valaisemaa muistoa. Uudessa ympäristössä näitä bambihetkiä nyt vain sattuu koko ajan. Mutta ajatellapa sitä kaiken karttuvan elämänkokemuksen määrää! Kuin laittaisi rahaa pankkiin! Ja nyt pää kolmantena jalkana kohti uusia ennakkoluuloja, ristiriitoja ja käsittämättömiä tunteenpurkauksia!


äks dee





Ei kommentteja: