tiistai 29. huhtikuuta 2014

sanoista, lupauksista ja luottamuksesta

Yllämainitut on viikon ajatusvieraat. Sanat, lupaus ja luottamus. 

Lupaus on aina kieleen sidottu. Primitiivinen ihminen, tai vaikka eläin jolla ei ole vakiintunutta kieltä ei voi luvata mitään. Kokeile, yritä luvata ilman kieltä. Kerro mulle jos onnaa. 
Mulle tulee lupauksesta jotenkin nyt väistämättä mieleen sen kääntöpuolet petos ja valhe. Lupaus on niinku vakuutus, jos joku ei luota suhun täysin niin joudut tekemään kielellisen vakuutuksen ja sopimuksen että olet luottamuksen arvoinen. 
Pitäiskö lupaukseen siis luottaa sokeasti? Vai onko niin että ylipäätään se että lupauksen tekemiselle tuli tarvetta, eliminoi sen sataprosenttisen luottamuksen, mikä olisi ollut ilman lupausta. 
Esimerkiksi: Henkilö X kävelee kauppaan ja sanoo myyjälle "lupaan etten varasta tästä kaupasta" - se että lupaat ettet varasta, kertoo että sun mielessä on käynyt varastaminen, että oot käynyt sen moraalisen kamppailun ja tullut tulokseen että et varasta ja lupaat myös niin. Mutta entä jos X ei ois sanonut, luvannut mitään? Vaan toiminut oletettavasti luottamuksen mukaisesti ja tullut vaan kauppaan, teitenkään varastamatta. 
(aika kankea esimerkki, pahoitteluni)

entäs lupaus nimeltä kihlaus? Tai se yleinen siinä ympärillä pyörivä konsepti, että lupaudutaan toiselle ihmiselle, luvataan rakastaa. Tai oikeestaan mä en haluukaan ottaa tohon kantaa. Mutta ilman mitään loogisia perusteita väittäisin että vahvin rakkaus on olemassa ilman mitään sanallisia vakuutuksiakin. Mihin sitä lupausta sitten tarvittaisiin? Todistelemaan että kyllä se rakkaus on olemassa. Mutta vahvimmat asiat on olemassa ilman todisteluakin. Sen tiedämme me kaikki jotka uskomme johonkin, mihin sitten kukin uskookaan; itseensä, jumalaan, rakkauteen.
Siellä se on, ja se mikä pitää sen kasassa on luottamus. Se ihmiseen sisäännrakennettu aisti. 
Mun ajatuspäätelmien mukaan luottamus on jotain ihmisluontoon sisäänrakennettua. Sen saavuttamiseen ei tarvita sanoja. Se että ihminen voi kääntää selkänsä toiselle, laskea aseensa ja sulkea silmänsä toisen edessä on luottamusta ja siihen ei tarvita selityksiä ja lupauksia koska sen osaa tehdä lapsikin ja evoluution alkurappusilla nelinkontin kömpivä ihmisolento.
Kuten mitkä tahansa muut aistit, luottamusaisti on toisilla vahvempi kun toisilla. Joidenkin luottamus on vahingoittunut elämän myötä, niin kun joidenki kuulo tai näkö. Liikaa iskuvoimaa. Toiset vaan syntyy luottaen vähemmän, kuten toiset syntyy huonokuuloisina tai huononäköisinä.


PS en yleensä oo sen puolesta että selitellään tai anteeksipyydellään omia tuotoksia, mutta tässä koen tarvetta. En siis ole mikään sosiologian, filosofian tai elämänkatsomustieteen alan asiantuntija. Kaikki esitetyt mielipiteet on mun omia ajatusvirtoja, nämä eivät yritäkään olla esseistisiä kokonaisuuksia jostain ajankohtaisista aihioista. Viittailen ja vertailen aika paljon esim. primitiiviseen ihmiseen, mutta ne kaikki viittaukset on vaan maalaisjärjellä pääteltyjä olettamuksia - mulla ei ole esittää liiemmin faktoja. 

Täysin omasta pohdinnan ja kirjoittamisen ilosta. 

xoxoxo Aliisa

 


maanantai 21. huhtikuuta 2014

t. person with no age

Viikon vieras on ikä. Se numero mikä leimaa meidät tietylle elämänasteelle, ehkä arvottaakin jollain tapaa. 
Nuoruus on ihanne, ja sitä pidetään ihan arvona itsessään. Toisaalta vanhuus ja sen tuoma elämänviisaus on joissakin kulttuureissa, ei kyllä täällä meillä länsimaissa niinkään, arvostettua.
 
Ikä on tietenkin enemmän kuin ne kynttilät kakussa tai uurteet kasvoissa. Sehän kertoo kuinka kauan olet ollut täällä itsenäsi. Sen perusteella voidaan aika karkeesti arvioida mitä ja kuinka paljon ihminen on kokenut - ja tässä suorituskeskeisessä yhteiskunnassa -  arvottaa ihmistä iän ja saavutusten suhteen perusteella. Ihminen joka on kolmeenkymmeneen ikävuoteen mennessä opiskellut ammattiin, nähnyt maailmaa, ostanut talon ja perustanut perheen on taatusti yhteiskunnan silmissä parempi ihminen kuin joku joka on siinä ajassa tehnyt vain yhden edellämainituista. Voidaanko tästä raa'asti mennä johtopäätökseen että nykyihmistä ei arvotetakaan pelkän iän perusteella- vaan iän ja suorituksien suhteen perusteella?

Mulla itelläni on paljon tuttuja ja ihan ystäviksikin kutsuttavia ihmisiä ympärillä, joiden ikä vaihtelee täältä täysi-ikäisyyden rajamailta myöhäiseen eläkeikään saakka.  Harvoin sitä kuitenkaan pohtii miten eri tavalla toinen näkee maailmaa. Kun melkeen jokainen ihmissuhdesolmu on jo kerran solmittu ja aukaistu ja tuntee itsensä ja omat oikkunsa läpikotaisin. Tuleeko sillon enää mitään uutta vai nautitaanko vaan siitä miksi ollaan tultu? 
Eihän ihminen ole mikään valmistuttavissa oleva tuotos, vaan se kasvu jatkuu jollain tapaa koko ajan. Ihmisyyttä, vanhenemista ja tätä "elämän kasvua" ei pitäisi nähdä minään temppuratana missä suoritetaan rasteja ja sitten jälkikäteen arvioidaan että menikö huti vai osuiko oikeaan. Jokainen hyppy ja askel on vienyt uuteen suuntaan, eikä tekoja voida luokitella virheiksi jotka olisi mieluummin jättänyt tekemättä. 

Kuinka paljon nykyään yleensä ihmisten iälle voidaan antaa painoarvoa esim. ihmissuhteissa? Onko ikäerolla väliä niin romanttisissa- kuin ystävyyssuhteissakin? Onks se yksilökysymys joka riippuu siitä kuinka "kypsä" nuorempi osapuoli on tai toisinpäin? 
Kyllähän se nyt tässä maailmassa on kautta aikojen nähty että ikäerolla ei biologisesti kahden yksilön minkä tahansalaisen suhteen kannalta ole mitään merkitystä.
Mua on pitkään askarruttanut tää kysymys iästä ja sen painosrvosta. hmm. 

Vai oonko mä vaan pikkukaupungin kasvatti ja mitään ongelmaa ei todellisuudessa ole?