lauantai 5. toukokuuta 2012

on tullut aika kirjoittaa

Mulla on tällä hetkellä jonkinlainen keski-teini-iänkriisi. En oo tällä hetkellä yhtään tyytyväinen mihinkään mun elämän osa-alueeseen.
Mietityttää kauheesti tulevaisuus ja oon vastikään (eilen) havahtunu siihen todellisuuteen että en voi elää niinku unelmoin.
Haluaisin elämältä että voisin löytää tosi rakkauden, olla onnellinen, menestyä ja olla kaunis. Ennen kaikkea onnellinen. Haluun hyvän, tuottavan ammatin, jossa ois haastetta koko uran ajaksi.



Oon tähän mennessä ajatellu että haluaisin ehdottomasti lukion jälkeen opiskella ulkomailla, lähinnä ehkä englannissa.
MUTTA tänään jaoin äidin kanssa vähän viisaita ajatuksia ja aloin miettimään kuinka huteralle pohjalle saatan rakentaa mun elämän jos unelmoin siitä että muutan ulkomaille, opiskelen jotain turhaa esim filosofiaa ja tarueläinten tutkimista, rakastun ikiajoiksi ja ostan kauniin talon jossa on puutarha.
Käytännössä toteuttaminen on vaikeeta. Opintolaina, opintotuki, lukukausimaksut, asuminen, hauskanpito. Ja opiskelu vieraalla kielellä.
Tämä sai mut miettimään vaihtoehtoa b. Jäädä suomeen, hakea lääkikseen ja erikoistua sillä alalla ja edetä ja ottaa riski että rakastun ja jumitun pääkaupunkiseudulle perustamaan perhettä ja elämään lähiön terveyskeskuksen päivystävänä lääkärinä.



Kaikki löytämisen arvoinen tuntuu olevan jo löydetty ja kaikki hienot oivallukset ja teoriat on jo esitetty joten tuntuu ettei mulla oo sijaa tutkimusmatkailijana tai oivaltaja täällä maailmassa. Ainoot uravalinnat tuntuu olevan kaiken maailmassa tapahtuneen pahan korjaamista. (En siis halua palvelualalle enkä duunariksi).
mulla on kauhee tarve saada mun työllä jotain suurta aikaseks. ei mitään elämän pieniä iloja kuten kauniita kampauksia ja meheviä kakkuja vaan jotain tyyliin IHMISOIKEUKSIEN KORJAAMISTA MUMBAISSA tai RATKAISEMATTOMAN MURHAN SELVITTÄMINEN, vaikka ei nekään tätä ihmiskuntaa sen enempää paranna kun yksilöille tarjottavat pienet nautinnon aiheet.

mut en tiedä mikä hinku mulla on suunnata kohti tuntematonta ja alottaa uus elämä jossain muualla ulkomaalaisen miehen kanssa ja saada kaksikielisiä lapsia. ehkä se on veressä..
Aina jos luen vaikka kirjaa jossa päähenkilö haluaa elää vaatimatonta elämää tai mietin vaikka vaan joitain tuttuja jotka haluaa tietoisesti elää elämäänsä samassa kaupungissa missä on syntynytkin, se kiristää mun sisäelimiä. Mulla on jotenki vaan aina ollu tarve edetä kauemmas ja pidemmälle ja yks mun hyvän elämän perusedellytyksistä on se että lentää pois pesästä ja lähtee jonnekki kokonaan pois rakentamaan uuden elämän ja paikan, missä omat lapset saa kasvaa ja ehkä myöhemmin tehdä saman.
En siis haluu kuitenkaan unohtaa mun perhettä täällä ja ystäviä, mut haluun vaan kovasti päästä pois. ja mun tapauksessa pois = ulkomaille.

pahin mitä voi vaan tapahtua on että mä makaan 94 vuotiaana kuolinvuoteella ja mietin, että olisimpa tehny mun elämässä enemmän ja nähny enemmän kaikkea. Jos mul on sellanen olo etten löytäny rakkautta enkä onnea, enkä toteuttanu mun unelmia.

en ees vielä tiiä onko rakkautta ja onnea olemassa nykyään, tai onko koskaan ollukkaan, mut jos on niin haluaisin löytää ne ja jos ei niin haluaisin luoda ne.




***



PS näkyyhän mun kuvat ihan normaalisti? ettei oo silleen että ne ei tuu näkyviin ollenkaan vaan siihe tulee sellane valkonen missä on pieni punanen rasti ylhäällä? kertokaaa jos on jotain rumaa tai teknisia ongelmia tän blogin katselussa...

nyt menen nukkumaan ja yritän chillata ja olla miettimättä että mitä teen 10 vuoden päästä.