sunnuntai 30. lokakuuta 2011

tarinanarina

hyi en osaa hahmottaa että kuinka tyhmä nyt mahdollisesti oon mut kirjotin tossa reilu puol vuotta sitten koulussa novellin ja sain siitä hyvää palautetta ja alotin kirjottaa sitä tänne mut en jaksanu kirjottaa loppuun ja se vähän jäi. Nyt se on kokonaisuudessaan tässä ja en tiedä kauanko...
jos joku mun truelukija nyt jaksaa lukea niin pahoittelen etukäteen etten oikeesti osaa laittaa kappalejakoa oikein ja muista kirjotusvirheistä tai muotoseikoista...


*****

Pedon silmä  


Meri kuohui ja velloi tummana aamuöisen tähtitaivaan alla. Susi istui vakiopaikallaan rantakallion korkeimmalla kivellä, ja katseli väsyneenä merelle. Hän loi satunnaisia vilkaisuja takanaan nummilla nukkuviin lampaisiin, ja asettui kivelle makaamaan. Häntä väsytti. Oli aamu, ja hän oli valvonut koko yön pitäen silmällä perheensä ainutta elinkeinoa, tuota valtavaa lammaslaumaa. Hän vajosi mietteisiinsä, melkein nukahti. Melkein saavutti tuon ihmeellisen ihmismielen tilan, joka kaikessa todellisuudessaan hipoo epätodellista unen maailmaa, kunnes hän havahtui kaukaa kuuluviin vaimeisiin askeliin.
 Ne olivat isän.
"Mene nukkumaan, olet varmaan jo väsynyt." Isä kehtotti lempeästi ja asettui kivelle Suden viereen. "Keittiössä on hiukopalaa, jos on nälkä" , isä jatkoi.
Susi nyökkäsi vaisusti ja laskeutui kalliolta nurmelle, josta hän sitten jatkoi matkaansa kukkulalla seisovaa taloa kohti. Matkan aikana hän antoi ajatustensa laukata. Ne olivat sekavia ja väsyneitä ajatuksia, vailla päätä ja häntää.
     Viimein kotikuistille saavuttuaan hän poimi aamulehden ja vei sen sisään odottamaan avaamista. Hän istuutui keittiönpöydän ääreen ja oranssinsävyinen kissanpentu hypääsi pöydälle kerjäämään hellyyttä. Susi silitteli sitä samalla, kun avasi aamulehden ja nappasi lautaselta isän tekemän voileivän.
"Lammsakarja villiintyy Irlannin länsirannikolla! Mikä avuksi?" huusivat paikallislehden otsikot.
Tosiaan, lampaiden eriskummallinen käytös oli tuntunut puhuttavan koko Irlannin tasavaltaa viimeaikoina. Niiden käytöksestä oli ehditty tekaista jos jonkinmoisia teorioita, joiden todenmukaisuutta voitiin vain arvailla.
Ilta-aikaan, auringon laskiessa ne vetäytyivät erilleen lajitovereistaan, väijyivät jotain, piiloutuivat, olivat alinomaa varuillaan. Susi oli huomannut muutakin. Lasittunut Katse, kaikki aistit valppaana, nopeat refleksit, aivan kuin vaara uhkaisi niitä...
    Susi taitteli lehden kasaan ja söi leivän loppuun. Sitten hän nousi aikeissaan kavuta vinttihuoneeseensa nukkumaaan ja otti vielä toisen isän tekemän leivän pöydältä. Hän kutsui kissaansa kuiskaten ja lähti etenemään kohti huonettaan.
    Perillä ylhäällä hän asetti leivän pöydälle ja vaihtoi vaatteensa kevyempiin ja mukavempiin vetimiin. Hän meni peilin eteen ja tarkastelemaan kuvajaistaan. Kullankeltainen kihara ja valtoimenaan liehuva hiuspehko näytti samalta kuin aina ennenkin. Kuulas, lumenvalkea ja virheetön iho näytti samalta kuin aina ennenkin. Turkoosit silmät näyttivät nekin samalta kuin aina ennenkin. Siro ja hoikka vartalokin näytti tismalleen samalta kuin joka ikisenä päivänä kun Susi itseään peilistä katsoi. Hän ei ollut niitä ihmisiä, jotka löytävät itsestään uusia puolia. Hän ei ollut niitä, joita oma olemus ja ulkonäkö kiinnostivat. Hän ei ollut kaunis eikä viehättävä, eikä sen puoleen mukava, älykäs tai hauskakaan. Ei myöskään niiden vastakohtakaan tai mitään niiden väliltä. Hän ei ollut normaali 16-vuotias. Vai oliko sittenkin? Miten määriteltäisiin normaali? Susi ei tiennyt. Hän päätti olla jäämättä märehtimään olematonta olemustaan kummemmin ja tarkasteli nyt suloista kissaansa joka oli kiertynyt lattialla leikkisästi kerälle ja ryhtyi nyt pureksimaan takajalkaansa. Susi kiipesi ketterästi riippumattoonsa, silmäili jälleen eläintä huoneensa lattialla. Nyt se oli kuitenkin säpsähtänyt ja noussut kiireesti hamuilemaan pöydällä lepäävää lohivoileipää.
    Susi upotti päänsä suureen muhkeaan tyynyyn ja nukahti oitis.
Sinä aamupäivänä uni palasi takaisin hänen mieleensä.
Lampaat.
    Hän juoksi, juoksi juoksemistaan. Niin kovaa kuin pienillä lapsen jaloillaan pääsi. Hän pysähtyi ja huusi takanaan pinkovalle siskolleen, otti tätä kädestä ja he juoksivat syvälle metsään. He piiloutuivat tiheikköön. He raivasivat tiensä pähkinäpensaan juureen ja jäivät sinne istumaan hiljaa huohottaen ja aivan kylki kyljessä.
   He tärisivät pelosta. Susi olisi halunnut huutaa apua. Apua äidiltä, isältä, isoveljiltä tai keneltä tahansa. Hän ei kuitenkaan voinut, sillä se paljastaisi oitis heidän olinpaikkansa, ja he olisivat mennyttä jo kauan ennen kuin apu ehtisi paikalle.
   Yhtäkkiä he kuulivat kaukaista määintää jostain nummilta. Se oli pikemminkin raivokaista mylvintää joka sai heidän ihonsa kananlihalle. Ja askeleet. Hitaat, puntaroivat askeleet, jotka eivät kuuluneet ihmiselle. Neljä jalkaa ja sorkat. Eläin oli vaistonnut heidät.
   Susi loi silmäyksen seesteiselle yötaivaalle ja rukoili: "Jumala, auta meitä."
Hän siirsi nopeesti katseensa vieressään häälyviin pelokkaisiin kasvoihin. Kasvoihin jotka olivat miltei tismalleen samanlaiset kuin hänen omansakin. Sitten hän käänsi katseensa takaisin nummille ja kavahti nähdessään sen. Valtavan suuri, likaisenvalkea lammas. Susi haukkoi henkeään ja katsoi taas pelosta väräjävää kaksostaan. Hän nosti sormensa huulilleen hiljaisuuden merkiksi.
  Kuului rasahdus. Hän oli liikahtanut ja oksa hänen allaan oli napsahtanut poikki.
Sitten hän näki valtavat keltaiset hampaat... Laajenneen sieraimen ja suuren punaisen kielen lipomassa huulia mielipuolisen verenhimoisesti.
  Ja se silmä. Hän näki vain lampaan sivuprofiilin ja valtavan, lasittuneen, mustan silmän. Se silmä ei ollut sielun peili, siitä kuvastui vain Suden kauhusta vääristyneet kasvot ja kaukana taivaalla kumottava kuun sirppi. Tuo kammottava silmä tarkkaili vain havaitsemaansa kohdetta. Hetki tuntui ikuisuudelta. Sairas ja mielenvikainen eläin tujotti läpitunkevalla katseellaan kahta pensaan katveeseen piiloutunutta lasta.
   Yhtäkkiä lampaan silmä laajeni entisestään ja silmäkulmasta pilkisti silmän valkoinen osa. Eläin laajensi siraimensa härkämäisen vihaisesti ja avasi kammottavan suunsa.
   Mylväisy. Kovempi kuin sumutorvi. Täynnä raivoa. Ääni kaikui hiljaisilla nummilla ja täytti ilman ahdingolla ja hädällä. Sitten kuului kahahdus, ja ennen kuin Susi ehti järjestellä ajatuksensa ja suunnitella seuraavaa liikettään, niin huomasi jo hän tutut jalat kaukana niittypolulla. Ne juoksivat poispäin. Hätäiset juoksuaskeleet ja ahdistunutta itkua. Sitten hän näki sen karmivan luonnonoikun lampaan nelistävän hänen siskonsa perään.
"Hän ei ikinä ehdi pakoon, hän ei ole tarpeeksi nopea tai voimakas pärjätäkseen sille hirviölle. Luoja, auta!" Hän aneli tuskin kuiskausta kovemmalla äänellä.
   Huuto. Karmiva tuskanhuuto leikkasi ilmaa. Susi painoi pädet korvilleen kyynelten tulviessa hänen silmiinsä.
  Hän itki hiljaa. Nyyhkytti pensaan alla tuijottaen sumein silmin samettista tähtitaivasta. Hän itki ikuisuudelta tuntuvan ajan, kunnes nukahti.
   Aamuyön tunneilla, juuri ennen auringonnousua Susi heräsi. Hetken, vain pienen ohimenevän hetken hän unessaan luuli, että oli vain nähnyt painajaista tuosta kaikesta. Mitään ei ollut oikeasti tapahtunut. Hän kompuroi pensaasta palellen ja lähti tärisevin jaloin etenemään kohti niittyä. Sinne minne sisko oli juossut viimeisen kerran elämässään.
    Häntä ei enää itkettänyt. Hän oli aivan turta ja liian väsynyt. Susi yritti takertua vielä viimeisiin lohdun rippeisiin. "Ehkä vielä olisi toivoa..."
   Ajatus haihtui kuitenkin siinä samassa kun hän katsoi eteensä maahan. Kuollut. Eloton. Tapettu. Kultaiset hiukset takkuisena pehkona veren tahrimien kasvojen ympärillä. Susi avasi suunsa huutaakseen, mutta ääntä ei tullut. Hänen identtinen kaksossisarensa oli ollut hänen ainoa ystävänsä, ainoa kuka ymmärsi ja keneen saattoi todella luottaa, ja nyt tämä makasi raadeltuna ja syötynä niityllä.
   Silloin osa Sudesta kuoli pois. Hän oli enää vain puolikas, vajaa. Hän itki, itki mielenvikaista itkua raivoisana, vihaisena ja epätoivoisena.
  Silloin hän menetti uskonsa Jumalaan. Jos Jumala olisi todella ollut. Hän olisi auttanut Suden siskon pakoon siltä hirviöltä. Kukaan ei ollut kuullut hänen rukoustaan.

  Oli aamupäivä ja aurinko porotti jo korkealla sinisellä taivaalla. Susi heräsi. Hän makasi edelleen rantakalliolla. Hän oli nukahtanut öisen paimennusvuoronsa aikana. Hän vilkaisi lampaiden kansoittamalle nummelle ja laski ne pikaisesti. Kolmekymmentäkaksi niin kuin pitääkin. Hän siirsi katseensa takaisin avomerelle ja unhotui ihailemaan maiseman kauneutta. Aurinko kimmelsi meren pinnalla ja suuret vaahtopäiset Atlantin valtameren aallot löivät korkeaa kalliota vasten.
  Susi havahtui ja huomasi kaksosveljien tulleen hänen viereensä istumaan.
"Laskitko lampaita niin kauan että nukahdit?" Jere ilkkui.
"Et tainnut päästä kovinkaan pitkälle?" Mias täydensi.
Susi loi poikiin säälivän ja huvittuneen katseen ja nousi lähteäkseen sisälle lepäämään.
   Matkallaan hän muisteli untaan. Sitä unta, jota hän oli nähnyt kymmenen vuoden ajan miltei joka yö. Uni, joka yhä uudelleen palautti hänen elämänsä kauheimmat hetket hänen mieleensä.
   Lampaiden ohi kulkiessaan hän iskosti niihin kylmimmän ja murhaavimman katseen, jonka silmistään vain irti sai.
Sitten hän sai mielenvikaisen ajatuksen. Unessaan hän oli lukenut lehteä, jonka otsikot olivat suureellisesti kummastelleet Irlannin lampaiden pelokasta ja varovaista käytöstä. Tulevaisuudessa tämä ilmiö tulisi toteutumaan. Susi halusi kostaa siskonsa kohtalon tuolle surkealle eläinkunnalle, ja sen hän myös aikoi tehdä.
 Olivathan sudet kautta aikojen piinanneet lampaita...

*******


6 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

oot ihana en tienny et osaat kirjottaa niiku oikeeesti eikä vaan silelee blogii :>

Anonyymi kirjoitti...

luin ja kuvittelin että tossa on oikeesti joku susi (se eläin) joka juoksee kotiin ja ottaa pöydältä voileivän kunnes ymmärsin vähän muöhemmin. mut muuten hyvä!

Anonyymi kirjoitti...

ihan sika ihana ja älykäs tollanen kaksoismerkitys ja jotenki aistikas. ei liian todellinen ja noi nimet on aika huippuu :D jere ja mias = jeremias

Anonyymi kirjoitti...

aaaaa voi vitsi sust ei uskois et oot noin hyvä kirjottaa!

Anonyymi kirjoitti...

mitä tykkäät laura heinosen blogista: http://lauraslifebylaura.blogspot.com/ ?? nolo...xdd

ps oot ihana<333

alluluuu kirjoitti...

no mitäs tosta, aika normi